Jäsenemme Jouni V. on lähettänyt netistä löytämänsä kolumnin (-omia mielipiteitä kirjattuna), jossa kuvataan muun muassa yhteislenkkeilyn etuja. Linkki artikkeliin.

Kolumni: Setä osti trikoot – Axa Sorjanen

30.06.2008

Keski-ikäinen harrastajamaratoonari spandex-housuissa juoksemassa kiinni nuoruuttaan, voiko mikään olla surkeampaa? Näin itsekin ajattelin, joskus vuosikymmen sitten. Eräänä aamuna kuitenkin havahduin, keskiikä oli yöllä hiipinyt sängyn viereen ja ottanut minusta lujan otteen. Irti se ei aikonut päästää, joten minun oli antauduttava. Ilmoittauduin ensimmäiselle maratonilleni ja ostin trikoot. Muutamaa lyhyttä taukoa lukuun ottamatta olin liikkunut koko ikäni, mutta suomalaisten perusliikuntamuodot, juoksu ja hiihto, olivat jääneet kouluaikojen jälkeen. Harrastin kaikkea hienompaa, trendikkäämpää ja varmasti kalliimpaa. Kokeiluni kattoivat laajan kirjon erilaisia mailapelejä, joukkuelajeja sekä rullaluistelun ja maastopyöräilyn. Joidenkin lajien harrastus loppui lahjattomuuteni paljastuttua pelikavereiden jälkeen itselleni, toisten kohdalla se vaati vuosien yksipuolisen puurtamisen. Halusin liikkua, mutta en löytänyt omaa tapaani. Juoksun ja hiihdon kuvittelin viimeisiksi vaihtoehdoiksi ennen hautaa, missä taisinkin olla oikeassa. Lopulta keho teki lajivalinnat puolestani. Maastopyörä pölyttyi kellarissa, kun selkäni ei enää nauttinut kivikossa kaatuilusta, eikä tekosyistä ollut apua kunnon rapistuessa. Lopulta annoin periksi eräänä syysaamuna neljä vuotta sitten. Aamulla ilmoittauduin seuraavan kevään Tukholman maratonille. Iltapäivällä marssin kauppaan, ostin juoksukengät ja trikoot. Lenkille uskaltauduin vasta pimeän tultua illalla ja siunasin tiheää sumua, joka kätki armeliaaseen vaippaansa koomisen hahmoni. Alku ei ollut helppo, juokseminen tuntui pelkästään epämiellyttävältä. Oikeastaan en edes osannut juosta, mutta eihän sellaista voinut tunnustaa. Viiden kilometrin lenkkini kesti lähes kolme varttia, pienetkin ylämäet jouduin kävelemään. Epäsäännöllisillä pyörälenkeillä ei näköjään rakennettu juoksukuntoa. Edessä oleva talvi pelotti, millä jaksaisin puurtaa läpi pimeän vuodenajan. Koska olin jo nöyrtynyt juoksun edessä, muistelin toista lähes kahden vuosikymmenen taakse jäänyttä harrastustani. Kirjoitin sähköpostin Tukholman maratonporukkaan lupautuneelle kaverilleni. Josko pitäisi välitavoitteena harkita Finlandia-hiihtoa? Vastaus tuli viidessä minuutissa. Ystäväni oli saman tien maksanut Finlandian osallistumismaksun ja käski minun tehdä samoin. Siitä alkoi uusi jakso elämässäni. Ymmärsin, että säännöllinen liikuntaharrastus vaatii sekä tavoitteiden että ystävien pitämistä riittävän lähellä. Taisteltuani läpi ensimmäiset tuskaiset viikot poluilla ja ladulla, huomasin nauttivani liikkumisesta enemmän kuin kertaakaan teinivuosien jälkeen. Ensin heräsi sisäinen hiihtäjäni, pian sen jälkeen minusta tuli juoksija. Pukeuduin trikoisiin ylpeänä, julistaakseni harrastukseni ylivoimaisuutta. Kuten kaikista käännynnäisistä, minustakin kasvoi ankara saarnamies. Juokseminen vaatii myös syventymistä, itsensä tutkimista ja tiedon hankkimista. Jos me aikuiset trikooäijät olemme koomisia lenkkipoluilla, näkisittepä meidät öisin muun perheen nukkuessa, selaamassa silmät kiiluen puhelinluettelon kokoista Lore of Running -kirjaa, eli raamattua, kuten sitä keskustelupalstoillamme nimitetään. Puhumattakaan siitä, että saisitte lukea kaikkia niitä pohdintoja, joita veljeskuntamme sähköpostiringeissä kiertää. Mitä pidemmäksi keski-ikäinen juoksuurani venyy, sitä sosiaalisemmaksi se muuttuu. Me juoksijat voimme hyvin lähestyä vuosien tauon jälkeen vanhoja koulukavereita, joiden nimeen törmäämme maratontuloksia selatessamme. Voimme jopa ehdottaa yhteistä lenkkiä täysin vieraalle ihmiselle tai saada yksityiskohtaisen vammaraportin vuosi sitten puolimaratonilla yhdessä maaliin juoseelta kilpakumppanilta. Kuuden maratonin jälkeen minulla on kymmeniä juoksukavereita, mukana niin lenkeillä ohimennen moikattavia hyvän päivän tuttuja kuin ystäviä, joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin. Joukossa on niin ensimmäiselle puolikkaalleen valmistautuvia noviiseja kuin takavuosien maailmanhuippuja. Kaikki suhtautuvat toisiinsa kunnioituksella, toiset nyt vain juoksevat kovempaa kuin toiset ja ehkä tietävät hieman enemmän lajistamme kuin muut. Yhtä kaikki, juoksijoita joka ikinen. Juoksija nimittäin tarvitsee ympärilleen toisia juoksijoita. Kenenkään muun kanssa ei voi puhua siitä mikä on tärkeintä, siis juoksemisesta. Yhteislenkkien puuskuttavissa keskusteluissa, sähköposteissa, tekstiviesteissä ja puheluissa treenivinkit, hyvien fysioterapeuttien yhteystiedot sekä juoksukenkäneuvot vaihtuvat nopeasti. Kun suositun kengän uutuusmallin pronaatiotuki muuttaa paikkaansa ja muutamalta keski-ikäiseltä maratonsankarilta kipeytyy polvi, tietää koko veljeskuntamme sen parissa päivässä. Sillä tieto vähentää tuskaa ja suojaa lompakkoa. Meitä on turha jymäyttää, uudet urheilujuomat testataan heti, eikä sitä huonosti toimivaa sykemittaria kukaan osta edes alennuksella. Juoksijat eivät haihattele, tässä touhussa jalat pysyvät maassa, vaikka kuinka yrittäisimmekin lentoon. Juoksemisesta keskustelemme aina äärimmäisen konkreettisella tasolla. Mihinkään filosofi siin pohdiskeluihin ei näissä piireissä todellakaan sorruta. Juoksemisen syvintä olemusta tai syytä harrastukseemme ei kysellä. ”Miksi juokset?” Ai miten niin? Koko ajatuskin on älytön, miksi en juoksisi? Vedä itse trikoot jalkaasi, tossun nauhat kireälle ja lähde illan pimetessä lenkille. Siedä ensimmäisen kuukauden jähmeät kilometrit ja sen jälkeen ymmärrät. Huomaat ostavasi trikoot. -------------------- Lähde: http://www.megasport.net/newsdesk_info.php?newsdesk_id=25